Action in Sultanahmet

Sain Muratilta aamupäivällä viestin, että jos olisi oltu nyt Top Kapissa, olisi ollut vielä enemmän äksöniä. Joskus  kyllä ihmettelen miesten huumorintajua. Ensinäkin mulle oli kyllä viime kerrassa ihan tarpeeksi äksöniä, toisekseen en välittäs tietoisesti olla ammuskelijan kanssa samoilla kaduilla.

Kamala tapahtuma kaiken kaikkiaan, mutta aavituksen kyllästyttää se tosi asia, että tämä ylitti Suomen uutiskynnyksen vain, koska tapahtumat tapahtuivat Sultanahmetissa. Jos kyseessä olisi ollut joku ei-turistialue, niin kukaan ei Suomessa edes tietäisi.

Joka tapauksessa, lue lisää tästä.

Taksitaidetta – Istanbul day 2 part 2

Meidän suunnitelma oli, että Top Kapin jälkeen mennään Nisantasiin ensin syömään Muratin isän ravintolaan ja sitten Starbucksiin, mutta koska noiden seikkailujen takia meidän aikataulu vähän niin kun kusi, päädyttiin syömään kuuluisia lihapullia (lihapuikkoja) Sultanahmetiin. Mä olisin halunnut heti jälkkäriks Starbucksista Caffe Americanon maidolla, mutta koska vettä sato kaatamalla, haluttiin joku mukava paikka rauhallinen kahvitteluun, päätettiin lähteä Nisantasiin. Matkalla reittisuunnitelma kyllä muuttu ja jäätiin Taksimiin – ja se oli ihan taksikuskin syytä!

Kuskissa ei siis sinäänsä ollut mitään vikaa, se oli ihan mukava, vähän vaan pahantuulinen, kun joku oli sille velkaa ja se oli jollekin velkaa ja vaimokin valitti. Mutta se ajotyyli! Mua ei oo ikinä pelottanu autossa niin paljon ja trust me, mä oon ollu kaikenlaisessa kyydissä oonhan mä rallikuskin tytär ja toisen sisko. Tää taksikuski kuitenkin oli ihan omaa luokkaansa. Sillä kun oli noita ongelmia, velkaa sille ja velkaa tälle ja vaimokin oli vaikea, niin se ei enää kestänyt yhtään liikenneruuhkia. Niinpä se kiersi ruuhkat ihme pikkukatuja pitkin. Kiivettiin vuorenrinnettä ylös ja tultiin pystysuoraa katua alas, hurjasteltiin auton levyisellä tiellä tuhatta ja toivottiin ettei kukaan tuu eteen. Mutkiinkaan ei kannata jarruttaa. Kuski oli tuumannut Muratille, ettet varmaan oo ikinä ennen käyny täällä tai nähny tätä reittiä. M ei voinut muuta kun olla samaa mieltä. Jälkikäteen Murat kutsu tätä ajokokemuksta taksitaiteeksi.

Lopulta päästään Taksimille ja jotkut turistit tunki taksiin jo ennen kun mä kerkesin kunnolla ulos. Meinasin varottaa niitä, että älkää hullut vaan valitko tätä taksia, mutta en kerennyt, kun meinasin jäädä perinteisen ratikan alle ja joku turkkilainen pelasti mut sillä aikaa kun Murat makso taksia. Yllättävää sinäänsä, että olen edelleen kaikissa sielun ja ruumiin voimissa.

Ei menty Nisantasiin kahville, vaan Galatasarayn koulun lähelle Starbucksiin. Kyllä, käveltiin vesisateessa sinne asti, vaikka Starbucks olisi ollut lähempänäkin. Mä en vaan voi mennä enää siihen Starbucksiin, koska näin kerran tytön oksentavan siellä ja sain traumat. Ja mikään muu kahvilahan ei kelpaa, kun Starbucks eli vaihtoehtoja ei kauheasti ollut.

Taksimilla hengaillessa löysin tuliaisia ja kirjoja, jotka olisin halunnut ostaa. Yllätys, Murat sano, että kerkeen ostaa huomennakin, kun mennään Istanbul Cevahir ostoskeskukseen. Arvatkaa vaan oliko siellä sitä kirjaa minkä halusin. Mutta kirjotin niistä joulupukille, eli toivotaan, että Pukki käy Turkissa shoppailemassa mulle kirjat Farewell (Ayse Külin) ja Harem A Journey of Love (Asli Sancar).

Seikkailu Top Kapissa – Istanbul day 1 & 2

Olin ehkä maailman onnellisin tyttö, kun pääsin torstai iltana Istanbuliin ja kentältä kotiin. Muratin äiti oli tehny mulle İmam bayıldıa (voiko sen taivuttaa noin?). Olin yhtä hymyä – toki ihan muutenkin kuin ruuan takia! Tuliaiset otettiin myös vastaan kiitollisena. Herra M tosin kysy ensimmäisenä, että onko glögissä alkoholia. Todennäkösesti M ei ajatellut asiaa yhtään, koska ensinäkin, mä en käytä alkoholia ja toisekseen, mä tiedän, että M:n äiti ei käytä alkoholia. Eli millä todennäköisyydellä olisin saanut jonkun ihme väläyksen ja vienyt pullollisen jotakin alkoholia sisältävää? Siinä olikin miettimistä. Glögihän oli Marlin glögi-tiivistettä, jonka löysin lentokentän Stockmannilta.

Yleensä me nukutaan Istanbulissa aamuisin sataan, mutta nyt olin päättänyt, että aamulla herätään ajoissa ja puuhastetaan jotain, eikä vaan nukuta. Tokihan se ois kivaa vaan löhötä sängyssä ja söpöillä, mutta jotenkin se ois tuntunut päivän hukkaan heittämiseltä. Halusin kuitenkin viettää kunnolla aikaa yhdessä, enkä edes ollu nähny Top Kapıa kunnolla vielä. Voin kertoa, että siitä tuli yllättävä seikkailu. Ensinäkin eksyttiin. Kyllä, mies, joka on asunut Istanbulissa koko elämänsä eksyi matkalla Top Kapiin. Me tiedettään kyllä missä me oltiin, mutta ei tiedetty kuinka päästään pois. Me siis lähdettiin ratikalla Kabatasista ja siellä mä fiksuna tyttönä esitin, että onhan tuolla oma pysäkki Top Kapille. Voin kertoa, että ei kannata kokeilla. Päädyttiin jonnekin keskelle moottoriteitä puistoon. Mulle ei vieläkään ole selvinny miten se liittyi Top Kapiin, koska sieltä ei edes nähnyt Top Kapia. Tottakai sitten päätettiin lähteä takaisin, mutta jee ei mahduttu enää ratikkaan! Ne oli niin täynnä, että ei oikeesti yritetty enää tunkea sinne, eikä sitten jaksattu odottaa enää kolmatta. Vettäkin sitten sato – ihan näin välihuomatuksena. Joten ratkaisuna taksi! Sellasta vaan ei meinannut löytyä. Poukkoiltiin maan alla kaistalta ja moottoritieltä toiselle ja siellä tunnelissa oli jotain kauppiaita, jotka seuras meitä mielenkiinnolla. Oltiin varmaan ainoa viihdyke niiden koko päivässä. Lopulta me sitten saatiin jostain taksi ja todettiin, että oltiin 20 min taksimatkan päässä Top Kapista. No, päästiin perille kuitenkin! M:n puolustukseksi täytyy sanoa, että se kyllä ehdotti pois jäämistä Sultanahmetissa, mutta mä väitin vastaan. Tarinan opetus: Kun menet Top Kapiin raitiovaunulla (tai millä tahansa muulla kulkuneuvolla), jää kyydistä Sultanahmetissa, älä Top Kapissa.

Meidän päivän seikkalut ei toki loppuneet tähän. Top Kapissa päästiin sitten kokemaan jotain todella elokuvamaista! Me ei tiedetty, että me yritettiin maksaa pääsyliput väärennetyllä rahalla ja meidät kiikutettiin lippuluukkujen takahuoneeseen. Ensin mua ei meinattu edes päästää M:n kanssa, mutta kieltäydyin jäämästä yksin. Kaduin kyllä päätöstä aavituksen siinä vaiheessa, kun sinne tuli pipopäinen nahkatakkiäijä, joka vetää taskusta Ameriikan tyyliin poliisin virkamerkin ja esittäytyy poliisiksi (joka ei puhu englantia eli kuvittelin sen esittäytyneen poliisiksi). Ja sitten sen katumuksen jälkeen, tajusin, että pahempaa olisi ollut, että M ois viety jonnekin ja mä oisin odottanu loppupäivän oven takana, että se tulis takasin. Parempi siis oli olla yhdessä, vaikka poliisin edessä. Onneks meille vaan esitettiin tiukkoja kysymyksiä, joita mä en ymmärtänyt ja joihin M vastasi. Lopulta ne teki reikiä siihen rahaan ja päästi meidät pois. Meillä oli siinä vaiheessa jo oikealla rahalla ostetut liput ja saatiin nekin takakautta, mikä oli vähän hassua. M tiivisti tapahtumat lyhyesti sanomalla, että poliisi käski käydä vaihtamassa rahan oikeaan siellä mistä on saatu se ja opetti miten väärennetyn rahan tunnistaa. Ilmeisesti meitä ei siis epäilty mistään.

Top Kapi oli kuitenkin kaiken kaikkiaan hieno nähdä, vaikka mä en vieläkään päässyt haaremia näkemään. Oon siis kerran aikasemminkin käyny Top Kapissa ja sillonkin haarem jäi väliin, ja nyt menin sitä varten – ja taas se oli suljettu! Olisin niin halunnu nähdä Hürremin kodin, mutta onneks sentään pääsin tutustumaan Sülümanin paikkoihin ja vaatteisiin. Ja jos joku ei tiedä mistä puhun, niin tutustukaa Muhteşem Yüzyıliin.

Kuva saalis ei ollut kummonen, mutta jotakin sentään.

Niin kun huomaatte, sää oli mitä mainioin!

Kootut selitykset

Oon maailman paras keksimään syitä miksi olen kiireinen ja miksi en tee sitä ja tätä. Tällä kertaa mulla on kyllä ihan oikeita syitä, mutta ne kuulostaa niin tekaistuilta. Lupaamaani postausta Istanbulista ei siis ole tullut seuraavien syiden takia:

#1 Istanbulin ihana kylmä, kostea ja tuulinen sää ei ilmeisesti sopinut suomineidolle, koska takaisin tulin kunnon räkätaudin kanssa, joka ystävällisesti alkoi keuhkoita. Rämmin läpi Tukholman työmatkan lääkkeiden voimalla ja kun sieltä pääsin kotiin, nukuin seuraavat neljä päivää lähes heräämättä. Siinä ei tullut blogi mieleen ensimmäisenä, eikä kyllä toisenakaan.

#2 Sain vieraakseni ”evakkolaisia”. Veljeni perhe tuli mun luokse evakkoon niiden remonttia, joka tuntuu laajenevan kokoajan. Niiden piti olla kaksi yötä, mutta siitä tuli nyt ainakin viisi, koska ne ei vaan voi mennä kotiin. Arvatkaa, kun 3- ja 5- vuotiaat muksut pistetään mun 34,5 neliöön, kun ne on tottunut, että tilaa riehua on se 160+ neliötä. Ja kieltämättä neljälle – huomenna viidelle – tää asunto alkaa olla suhteellisen pieni. Tehokasta tilan käyttöä kyllä! Mutta täällä ei oikeesti voi keskittyä mihinkään. Nytkin kello on tuhat ja mun pitäs olla nukkumassa, mutta täällä on hetken hiljasta, joten päätin antaa aikaa blogille pitkästä aikaa. Musta on kyllä oikeesti ihan super ihanaa, että ne on täällä! <3

Tulossa on kuitenkin kaikenlaista – en ole unohtanut blogia mihinkään!

Never say never

Olin päättänyt, että tänään kirjotan ainakin jotain Istanbulin reissusta. Sen verran kerty tapahtumia, että ajattelin jakaa sen ainakin kahteen postaukseen, vaikka kuva materiaalia ei sieltä kyllä oikein irronnut. Harmaasta Istanbulista ei liiemmin huvittanut ottaa kuvia ja mä oon muutenkin parempi esittämään itseni ja asiani sanallisesti. Joka tapauksessa, tarkoitus oli siis jakaa reissun anteja, mutta hommahan kusi sitten näköjään ihan lahjakkaasti taas vaihteeksi.

Tilanne on se, että olin eilen illalla kotona yhdeksän jälkeen enkä todellakaan purkanut mitään matkalaukkua. Se odottaa edelleen purkamista tossa olkkarin lattialla. Sehän ei toisaalta ole mitään uutta mulle, koska mun matkalaukut saattaa odottaa purkamista viikkojakin reissun jälkeen, koska musta on ihan mahdotonta mahduttaa tavarat takaisin kaappiin tai vielä pahempaa, mahduttaa ne pyykkikoriin. Ongelma tässä on se, että tossa matkalaukussa pitäisi olla uudet kamat kyydissä about nyt, koska nyt on jo melkein yö ja aamulla on lähtö työmatkalle Tukholmaan. Ja mitä mä teen? Kirjotan blogia kertoakseni, ettei mulla oo aikaa kirjottaa Istanbulista, koska pitää pakata. Kulutan näköjään nyt kuitenkin enemmän aikaa analysointiin laukun purkamisesta ja pakkaamisesta, ja saan aikaan höpö höpö-postauksen jonkun järkevän asian sijaan. Enkä edes tainut kun viime viikolla ilmoittaa, että minähän en kirjoita blogia muuten kun silloin kun on jotain sanottavaa! Mutta onneks tytöt saa muuttaa mieltään :)

Loppu viikosta palaan Tukholmasta kotiin ja yritän sitten jakaa vähän enemmän järkeviä ajatuksia. Vi ses!

Valmistaudu matkaan

Varasin lennot Ebookerilta pari viikkoa sitten ja eilen illalla oli tullut niiltä viesti ”haluamme vain muistuttaa, että matkanne lähestyy.” Kuinkahan tuollaisen asian nyt voisi unohtaa? Aikataulutkin sain nyt sitten kolmannen kerran, etten vaan pääse missamaan lentoa. Ihan kun en olis jo huomisaamuna ennen kukon laulua istumassa kentällä kaiken varalta.

Toisaalta matkailualalla itekin kun oon töissä, ymmärrän, että asiakkailla on kumma tapa unohdella asioita (matkapäivämääriä, kellonaikoja, matkustuskohteita, matkustusasiakirjoja) ja vaatia ihmeellisiä korvauksia ihmeellisistä asioista. Että kaipa Ebookers sitten haluaa varmistella, ettei heitä voi syyttää, ettei asioita kerrottu tai muistutettu tai mitä lie. Hassu maili joka tapauksessa :)

ps. en koskaan töissä tee mitään muuta kuin töitä.

Tuliaisia

Mä oon tuliaisten suhteen sellanen, että tykkään viedä aina jotain kun meen jonnekin kyläilemään. Varmaan ainoat, joille en vie jotain on mun äiti ja mun veli, ja aika usein tulee kiikutettua jotain veljen muksuille joka tapauksessa. Vanhempi niistä yleensä kysyykin toitko täti jotan tuliaisia. Eli jos en vie aikuisille mitään, niin lapset saa ainakin jotain, vaikka vaan tikkarin, mutta jotakin joka tapauksessa. Musta se on vaan kohteliasta ja jonkinlaista kiitollisuuden osoitusta vierainvaraisuudesta. Ja sitten se on musta tosi kivaa. Tykkään antaa lahjoja.

Luonnollisesti nytkin sitten mietin, että mitähän veisin Muratin äidille tuliaiseksi. Muratilta kysyin itseltään vaan, että mitä se haluaa Suomesta ja ainoa mitä sen mieleen tuli oli nuudelit. Kevyempää ja helpompaa viemistä en oikeesti vois keksiä. Kysyin sitten Muratilta, että mitähän sen äidille vois tuoda, mutta apua ei tuosta miehestä siinä asiassa ollut. Päätin sitten, että en tällä kertaa vie mitään, kun oon muutenkin niin lyhyen ajan ja en oikeesti enää keksi mitään viemistä. Haluan nimittäin aina viedä jotain suomalaista tai Suomeen liittyvää, koska haluan heidänkin siellä jollakin tasolla tutustuvan mun kulttuuriin ja maahan. Ja nyt mulla oli sellanen olo, että kaikki viemisen arvonen on viety. Ei onneks kuitenkaan! Keksin, että joulu on tulossa ja sinnehän voisi viedä perinteisiä jouluisia makuja Suomesta! Kaupasta tarttukin mukaan Pandan irtokonvehteja (enkelisuklaa!), Kantolan pipareita ja roskia (manteleita ja rusinoita) glögiin. Glögin päätin hankkia lentokentältä, koska en todellakaan halua koko matkalaukun uivan glögissä.

Joulukalenteriarvan keksin ostaa vasta kassalla ja multa kysyttiin paperit! Viime viikolla näytin bisnesnaiselta laukkukaupassa ja tälle viikolla uhkapeliriippuvaiseltateiniltä.

Murat  tykkää raaputusarvoista ja se oli viime joulun alla ihan innoissaan joulukalenteriarpojen kanssa. Mä ajattelin, että kun se ei vissiin pääse joulun tulosta nauttimaan täällä, niin viedään sen lempparijuttu joulun odotuksesta sitten sinne. Tän olisi tarkotus olla yllätys, eli mä toivon, ettei se lue mun blogia. Ja miksipä lukisi, eihän se mitään ymmärrä kuitenkaan…

Kuvat on sitten otettu puhelimen kameralla, kun eihän yhtään elävää kameraa tietenkään tähän hätään löytynyt, Nyt pistin ne lataukseen, ettei tarvii samanlaista säätöä harrastaa toista kertaa.

Ylihuomenna näihin aikoihin pääsen sitten antamaan ostokseni iloisille vastaanottajille! <3