Kaunis Istanbul

Joskus ikävöin Istanbulia todella paljon. En ole asunut siellä ja pisin siellä vietetty aika on reilu kaksi viikkoa, mutta rakastan sitä kaupunkia niin paljon. Tunnelma, tuoksut ja äänet – ne on niin erilaisia kun missään muualla.

Tuossa Taksim timelapsen kohdalla tuli sellanen ”aaaw haluan tonne just nyt”-fiilis kylmillä väreillä. Istanbul ♥

 

Mainokset

Taksitaidetta – Istanbul day 2 part 2

Meidän suunnitelma oli, että Top Kapin jälkeen mennään Nisantasiin ensin syömään Muratin isän ravintolaan ja sitten Starbucksiin, mutta koska noiden seikkailujen takia meidän aikataulu vähän niin kun kusi, päädyttiin syömään kuuluisia lihapullia (lihapuikkoja) Sultanahmetiin. Mä olisin halunnut heti jälkkäriks Starbucksista Caffe Americanon maidolla, mutta koska vettä sato kaatamalla, haluttiin joku mukava paikka rauhallinen kahvitteluun, päätettiin lähteä Nisantasiin. Matkalla reittisuunnitelma kyllä muuttu ja jäätiin Taksimiin – ja se oli ihan taksikuskin syytä!

Kuskissa ei siis sinäänsä ollut mitään vikaa, se oli ihan mukava, vähän vaan pahantuulinen, kun joku oli sille velkaa ja se oli jollekin velkaa ja vaimokin valitti. Mutta se ajotyyli! Mua ei oo ikinä pelottanu autossa niin paljon ja trust me, mä oon ollu kaikenlaisessa kyydissä oonhan mä rallikuskin tytär ja toisen sisko. Tää taksikuski kuitenkin oli ihan omaa luokkaansa. Sillä kun oli noita ongelmia, velkaa sille ja velkaa tälle ja vaimokin oli vaikea, niin se ei enää kestänyt yhtään liikenneruuhkia. Niinpä se kiersi ruuhkat ihme pikkukatuja pitkin. Kiivettiin vuorenrinnettä ylös ja tultiin pystysuoraa katua alas, hurjasteltiin auton levyisellä tiellä tuhatta ja toivottiin ettei kukaan tuu eteen. Mutkiinkaan ei kannata jarruttaa. Kuski oli tuumannut Muratille, ettet varmaan oo ikinä ennen käyny täällä tai nähny tätä reittiä. M ei voinut muuta kun olla samaa mieltä. Jälkikäteen Murat kutsu tätä ajokokemuksta taksitaiteeksi.

Lopulta päästään Taksimille ja jotkut turistit tunki taksiin jo ennen kun mä kerkesin kunnolla ulos. Meinasin varottaa niitä, että älkää hullut vaan valitko tätä taksia, mutta en kerennyt, kun meinasin jäädä perinteisen ratikan alle ja joku turkkilainen pelasti mut sillä aikaa kun Murat makso taksia. Yllättävää sinäänsä, että olen edelleen kaikissa sielun ja ruumiin voimissa.

Ei menty Nisantasiin kahville, vaan Galatasarayn koulun lähelle Starbucksiin. Kyllä, käveltiin vesisateessa sinne asti, vaikka Starbucks olisi ollut lähempänäkin. Mä en vaan voi mennä enää siihen Starbucksiin, koska näin kerran tytön oksentavan siellä ja sain traumat. Ja mikään muu kahvilahan ei kelpaa, kun Starbucks eli vaihtoehtoja ei kauheasti ollut.

Taksimilla hengaillessa löysin tuliaisia ja kirjoja, jotka olisin halunnut ostaa. Yllätys, Murat sano, että kerkeen ostaa huomennakin, kun mennään Istanbul Cevahir ostoskeskukseen. Arvatkaa vaan oliko siellä sitä kirjaa minkä halusin. Mutta kirjotin niistä joulupukille, eli toivotaan, että Pukki käy Turkissa shoppailemassa mulle kirjat Farewell (Ayse Külin) ja Harem A Journey of Love (Asli Sancar).

Seikkailu Top Kapissa – Istanbul day 1 & 2

Olin ehkä maailman onnellisin tyttö, kun pääsin torstai iltana Istanbuliin ja kentältä kotiin. Muratin äiti oli tehny mulle İmam bayıldıa (voiko sen taivuttaa noin?). Olin yhtä hymyä – toki ihan muutenkin kuin ruuan takia! Tuliaiset otettiin myös vastaan kiitollisena. Herra M tosin kysy ensimmäisenä, että onko glögissä alkoholia. Todennäkösesti M ei ajatellut asiaa yhtään, koska ensinäkin, mä en käytä alkoholia ja toisekseen, mä tiedän, että M:n äiti ei käytä alkoholia. Eli millä todennäköisyydellä olisin saanut jonkun ihme väläyksen ja vienyt pullollisen jotakin alkoholia sisältävää? Siinä olikin miettimistä. Glögihän oli Marlin glögi-tiivistettä, jonka löysin lentokentän Stockmannilta.

Yleensä me nukutaan Istanbulissa aamuisin sataan, mutta nyt olin päättänyt, että aamulla herätään ajoissa ja puuhastetaan jotain, eikä vaan nukuta. Tokihan se ois kivaa vaan löhötä sängyssä ja söpöillä, mutta jotenkin se ois tuntunut päivän hukkaan heittämiseltä. Halusin kuitenkin viettää kunnolla aikaa yhdessä, enkä edes ollu nähny Top Kapıa kunnolla vielä. Voin kertoa, että siitä tuli yllättävä seikkailu. Ensinäkin eksyttiin. Kyllä, mies, joka on asunut Istanbulissa koko elämänsä eksyi matkalla Top Kapiin. Me tiedettään kyllä missä me oltiin, mutta ei tiedetty kuinka päästään pois. Me siis lähdettiin ratikalla Kabatasista ja siellä mä fiksuna tyttönä esitin, että onhan tuolla oma pysäkki Top Kapille. Voin kertoa, että ei kannata kokeilla. Päädyttiin jonnekin keskelle moottoriteitä puistoon. Mulle ei vieläkään ole selvinny miten se liittyi Top Kapiin, koska sieltä ei edes nähnyt Top Kapia. Tottakai sitten päätettiin lähteä takaisin, mutta jee ei mahduttu enää ratikkaan! Ne oli niin täynnä, että ei oikeesti yritetty enää tunkea sinne, eikä sitten jaksattu odottaa enää kolmatta. Vettäkin sitten sato – ihan näin välihuomatuksena. Joten ratkaisuna taksi! Sellasta vaan ei meinannut löytyä. Poukkoiltiin maan alla kaistalta ja moottoritieltä toiselle ja siellä tunnelissa oli jotain kauppiaita, jotka seuras meitä mielenkiinnolla. Oltiin varmaan ainoa viihdyke niiden koko päivässä. Lopulta me sitten saatiin jostain taksi ja todettiin, että oltiin 20 min taksimatkan päässä Top Kapista. No, päästiin perille kuitenkin! M:n puolustukseksi täytyy sanoa, että se kyllä ehdotti pois jäämistä Sultanahmetissa, mutta mä väitin vastaan. Tarinan opetus: Kun menet Top Kapiin raitiovaunulla (tai millä tahansa muulla kulkuneuvolla), jää kyydistä Sultanahmetissa, älä Top Kapissa.

Meidän päivän seikkalut ei toki loppuneet tähän. Top Kapissa päästiin sitten kokemaan jotain todella elokuvamaista! Me ei tiedetty, että me yritettiin maksaa pääsyliput väärennetyllä rahalla ja meidät kiikutettiin lippuluukkujen takahuoneeseen. Ensin mua ei meinattu edes päästää M:n kanssa, mutta kieltäydyin jäämästä yksin. Kaduin kyllä päätöstä aavituksen siinä vaiheessa, kun sinne tuli pipopäinen nahkatakkiäijä, joka vetää taskusta Ameriikan tyyliin poliisin virkamerkin ja esittäytyy poliisiksi (joka ei puhu englantia eli kuvittelin sen esittäytyneen poliisiksi). Ja sitten sen katumuksen jälkeen, tajusin, että pahempaa olisi ollut, että M ois viety jonnekin ja mä oisin odottanu loppupäivän oven takana, että se tulis takasin. Parempi siis oli olla yhdessä, vaikka poliisin edessä. Onneks meille vaan esitettiin tiukkoja kysymyksiä, joita mä en ymmärtänyt ja joihin M vastasi. Lopulta ne teki reikiä siihen rahaan ja päästi meidät pois. Meillä oli siinä vaiheessa jo oikealla rahalla ostetut liput ja saatiin nekin takakautta, mikä oli vähän hassua. M tiivisti tapahtumat lyhyesti sanomalla, että poliisi käski käydä vaihtamassa rahan oikeaan siellä mistä on saatu se ja opetti miten väärennetyn rahan tunnistaa. Ilmeisesti meitä ei siis epäilty mistään.

Top Kapi oli kuitenkin kaiken kaikkiaan hieno nähdä, vaikka mä en vieläkään päässyt haaremia näkemään. Oon siis kerran aikasemminkin käyny Top Kapissa ja sillonkin haarem jäi väliin, ja nyt menin sitä varten – ja taas se oli suljettu! Olisin niin halunnu nähdä Hürremin kodin, mutta onneks sentään pääsin tutustumaan Sülümanin paikkoihin ja vaatteisiin. Ja jos joku ei tiedä mistä puhun, niin tutustukaa Muhteşem Yüzyıliin.

Kuva saalis ei ollut kummonen, mutta jotakin sentään.

Niin kun huomaatte, sää oli mitä mainioin!

Sade yağmur

Istanbulissa on kuulema lämmin ja aurinkoista. Eilen illalla oli ukostanut ja satanut vettä, mutta äkkiä rajuilmakin oli sitten taas muuttunut auringon lämmöksi. Rakastan aurinkoa ja kuumia päiviä, aamuteetä puiden varjossa hikipäässä, tekonahkan sulamista auringossa (kokemus!) ja kaikkea muutakin, mikä liittyy auringon lämpöön ja kesään. Lämpimät yöt! No jaa kaikki tämä on tosiaan Istanbulissa. Mulle ei paljoa siitä ole iloa – tuntuu vain entistä ikävämmältä, että Murat tosiaan on siellä auringon lämmössä ja mä oon yksin sataisessa kylmässä Suomessa.

Sateesta puheenollen, eilen jouduttiin jopa ratsastustunnit perumaan, kun vettä tuli taas sen verran, että kenttä lainehti. Se oli tosiaan ollut kokemus kiivetä sen riiviöponin kyytiin ja lentää lainehtivan kentän pohjalle katselemaan millaista mutaa sieltä löytyy. Tätä on kyllä tullut jo kokeiltua, mutta silloin tutkin vain kuivaa kentänpohjan hiekkaa. Mutakokeilut ei ehkä olisi olleet ollenkaan niin hauskoja. Joka tapauksessa päätin sitten tänä aamuna, että tarvitsen ratsastussadevaatteet ja niinpä päädyin Hööksin sivuille. Olisin toisaalta halunnut sen ratsastustakin, joka suojaa satulaakin, mutta kun en ollut varma mitä hevoset siitä tykkää, päädyin sadesettiin. Tuota voi todellakin käyttää muuallakin kuin vain tallille, joten tuskin ostos hukkaan menee. Nyt vain toivon, että se kerkeää tulla ennen ensiviikon isikkametsäretkeä, koska tuokin reissu olisi mukavampi, jos pysyy kuivana. Samaan syssyyn sitten tilasin myös hanskat. Olen ihan rakastunut softshelliin, joten sellaiset hanskat pitäisi nyt sitten tulla.

Sain eilen haettu mun synttärilahjan, joka tilattiin mulle Muratin kanssa lauantaina ennen kuin vein sen lentokentälle. Hopeinen talon sydän koristaa nyt mun sormea ja oon kauhean tyytyväinen. Äitikin kyseli tänään mitä haluan synttärilahjaksi, mutta en ihan oikeasti taida tarvita mitään… tai ainakaan en voi pyytää niitä mitä tarviin. Tuskin äitikään haluaa kustantaa mulle vuoden sapattivapaata tai muuta sellaista pientä ja edullista. Mulle kyllä riittää, että oon perheen kanssa (menen veljen luokse heti töiden jälkeen) ja että saan kakkua!