Kaunis Istanbul

Joskus ikävöin Istanbulia todella paljon. En ole asunut siellä ja pisin siellä vietetty aika on reilu kaksi viikkoa, mutta rakastan sitä kaupunkia niin paljon. Tunnelma, tuoksut ja äänet – ne on niin erilaisia kun missään muualla.

Tuossa Taksim timelapsen kohdalla tuli sellanen ”aaaw haluan tonne just nyt”-fiilis kylmillä väreillä. Istanbul ♥

 

Muutoksia Turkin maahantulomääräyksissä

Muutto Bloggeriin ei ollutkaan niin helppo kun sen piti olla. Blogger ei jostain syystä (palvelinongelman takia?!) suostu importaamaan xml-tiedostoa toisin sanoa, en saa siirrettyä viestejä ja kommentteja WordPressistä Bloggeriin. Tällä hetkellä siis muuttoa lykätään ja jatketaan ainakin hetkinen WordPressin parissa.

Päivän varsinaisesta aiheesta mun on pitänyt jo kirjoittaa pitkään, mutta odottelin, että Suomen ulkoministeriö päivittää tiedon Turkin matkustustiedoitteeseen, että saan 100% varmaa tietoa blogiini. Viitteitä aiheeseen on ollut jo Turkin ulkoministeriön sivuilla, useissa brittilähteissä sekä spekulaatioita foorumeilla, mutta vasta nyt uskallan sanoa, että muutokset viisumimääräyksiin on viralliset.

Aiemminhan Suomen kansalainen sai oleskella Turkissa 90 vuorokautta ilman varsinaista viisumia. Näiden päivien lasku alkoi uudestaan aina, kun henkilö poistui Turkista ja sai leiman passiin. Käytännössä siis 90. päivänä saattoi käydä esimerkiksi Kreikan puolella pyörähtämässä ja palatessa vaikka saman illan aikana Turkkiin, henkilöllä oli uudet 90 päivää aikaa oleskella laillisesti Turkissa. Harvoinpa siis esimerkiksi turistikohteissa koko kesäsesongin lomailevat turistit hankkivat oleskelulupaa, vaan helpompaa oli piipahtaa käymään Turkin ulkopuolella. Esimerkiksi Marmariksesta, Bodrumista ja Kusadasista on helppoa ja edullista käydä Kreikan saarilla. Tähän ei kuitenkaan ole enää tarvetta.

1.2.2012 astui voimaan uudet viisumimääräykset. Enää ei auta käydä Kreikan puolella, koska uuden lain mukaan esimerkiksi Suomen kansalaiset saavat oleskelella  Turkissa 90 päivää 180 päivän jaksoissa. Eli tuo maaginen 90 päivää ei enää nollaannu poistumalla maasta, vaan maasta täytyy  myös olla poissa 180 ennen kuin se nollaantuu. Normaalille turistillehan tästä ei ole haittaa: 90 päivää on kolme kuukautta ja sinä aikana kerkeää kyllä lomailemaan useammankin kerran, eikä edes tarvitse miettiä asiaa. Jos kuitenkin mielii oleskella Turkissa pidempiä aikoja, täytyy oleskeluun hankkia viralliset oleskeluluvat, eikä kikkailut enää auta.

Lisää aiheesta: Republic of Turkey Ministery of Foreign Affairs tai Turkish Embassy Helsinki

Mua tuo ei sinäänsä koske, koska jos Turkkiin muutetaan, tarvitsen kuitenkin oikeat oleskeluluvat eikä Istanbulista tuollainen kikkailu olisi edes ollut kovin helppoa. Tämä kuitenkin täytyy muistaa, koska nyt on ihan hyvä pitää mielessä miten pitkiä aikoja sitä Turkissa hengailee kerrallaan. Jos toissa syksynä tämä olisi ollut jo voimassa, olisi tammikuun Turkin reissu meiltä puolittunut.

Minkälaisia ajatuksia uudet määräykset herättää teissä? Tuleeko vaikuttamaan teidän elämään mitenkään? 

I’ve been thinking a lot today, I thought about army…

Katoin elokuvan Dear John kahteen kertaan, luin kirjan ja katson jälleen elokuvaa. Tarina koskettaa oikeasti todella paljon ja itken kun vesiputous joka kerta kun katon leffan tai luen edes osia kirjasta. Jollakin tavalla rinnastan tilannetta omaan tilanteeseeni: tiedän, miltä tuntuu hyvästellä toinen tietämättä milloin tapaa seuraavan kerran. Toki elokuvassa tilanne on ihan erilainen, me ollaan molemmat kiinni normaalissa elämässä, eikä toinen heilu kiväärin kanssa aktiivisilla sota-alueilla. Hyvästeleminen sattuu kuitenkin aina ja erossa oleminen saa pelon eroon kasvamisesta suurenemaan. Omalla tavallaan kuitenkin Dear John vahvistaa uskoa ikuiseen rakkauteen ja että rakkauden voimalla voi jaksaa kaikenlaista. Täytyy vain osata ottaa se voima oikealla tavalla. Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä lähemmäksi leffan teemat tulee.

Dear John on pistänyt mut myös miettimään armeijaa ja sitä mahdollisuutta, että Murat joutuu joskus käymään armeijan. Suomen armeijaan mä voisin sen miehen vaikka viedä milloin vain. Eiköhän se olisi kasvattava kokemus ja lomillehan sieltä pääsee, jos ei joka viikonloppu, niin melkein ainakin. Turkin armeija ei kuitenkaan ole oikein verrattavissa Suomen armeijaan. Siellä voi käydä hyvä tai erittäin huono tuuri. Parhaassa tapauksessa asepalvelusta suorittava tekee 9-17 työvuoroa Istanbulissa ja nukkuu yönsä kotona, pahimmassa tapauksessa heilutaan Irakin rajalla jahtaamassa terroristeja. Näin kärjistetysti ilmaistuna. Lomiakaan ei siellä liikaa ole. En osaa kuvitella ollenkaan, että Murat menisi armeijaan ja vielä vähemmän osaan kuvitella millanen mun elämä olisi sillä aikaa. Nyt erossa oleminen on ollut ihan ok, koska voidaan pitää kokoajan yhteyttä, mutta armeijanhan muuttaisi tilanteen täysin. Ja jotenkin tuo Dear John sai ajattelemaan, että kenelle tahansa tuossa tilanteessa kävisi niin kuin Johnille ja Savannahille. Armeijasta on tullut mulle sellanen pelottava hiljainen mörkö, joka lähestyy uhkaavasti kokoajan ja mitä lähemmäksi se tulee, sitä enemmän se pelottaa. Jos ei ollut taipumusta paniikkiin ennen näitä ajatuksia, niin nyt sitten viimeistään on!

Onneksi ulkomailla asuvalle turkkilaiselle on muitakin vaihtoehtoja kuin täysimittainen palvelus armeijan harmaissa. Nyt vain pitää toivoa, ettei siltä osin lait ja tilanteet muutu…

Action in Sultanahmet

Sain Muratilta aamupäivällä viestin, että jos olisi oltu nyt Top Kapissa, olisi ollut vielä enemmän äksöniä. Joskus  kyllä ihmettelen miesten huumorintajua. Ensinäkin mulle oli kyllä viime kerrassa ihan tarpeeksi äksöniä, toisekseen en välittäs tietoisesti olla ammuskelijan kanssa samoilla kaduilla.

Kamala tapahtuma kaiken kaikkiaan, mutta aavituksen kyllästyttää se tosi asia, että tämä ylitti Suomen uutiskynnyksen vain, koska tapahtumat tapahtuivat Sultanahmetissa. Jos kyseessä olisi ollut joku ei-turistialue, niin kukaan ei Suomessa edes tietäisi.

Joka tapauksessa, lue lisää tästä.

Taksitaidetta – Istanbul day 2 part 2

Meidän suunnitelma oli, että Top Kapin jälkeen mennään Nisantasiin ensin syömään Muratin isän ravintolaan ja sitten Starbucksiin, mutta koska noiden seikkailujen takia meidän aikataulu vähän niin kun kusi, päädyttiin syömään kuuluisia lihapullia (lihapuikkoja) Sultanahmetiin. Mä olisin halunnut heti jälkkäriks Starbucksista Caffe Americanon maidolla, mutta koska vettä sato kaatamalla, haluttiin joku mukava paikka rauhallinen kahvitteluun, päätettiin lähteä Nisantasiin. Matkalla reittisuunnitelma kyllä muuttu ja jäätiin Taksimiin – ja se oli ihan taksikuskin syytä!

Kuskissa ei siis sinäänsä ollut mitään vikaa, se oli ihan mukava, vähän vaan pahantuulinen, kun joku oli sille velkaa ja se oli jollekin velkaa ja vaimokin valitti. Mutta se ajotyyli! Mua ei oo ikinä pelottanu autossa niin paljon ja trust me, mä oon ollu kaikenlaisessa kyydissä oonhan mä rallikuskin tytär ja toisen sisko. Tää taksikuski kuitenkin oli ihan omaa luokkaansa. Sillä kun oli noita ongelmia, velkaa sille ja velkaa tälle ja vaimokin oli vaikea, niin se ei enää kestänyt yhtään liikenneruuhkia. Niinpä se kiersi ruuhkat ihme pikkukatuja pitkin. Kiivettiin vuorenrinnettä ylös ja tultiin pystysuoraa katua alas, hurjasteltiin auton levyisellä tiellä tuhatta ja toivottiin ettei kukaan tuu eteen. Mutkiinkaan ei kannata jarruttaa. Kuski oli tuumannut Muratille, ettet varmaan oo ikinä ennen käyny täällä tai nähny tätä reittiä. M ei voinut muuta kun olla samaa mieltä. Jälkikäteen Murat kutsu tätä ajokokemuksta taksitaiteeksi.

Lopulta päästään Taksimille ja jotkut turistit tunki taksiin jo ennen kun mä kerkesin kunnolla ulos. Meinasin varottaa niitä, että älkää hullut vaan valitko tätä taksia, mutta en kerennyt, kun meinasin jäädä perinteisen ratikan alle ja joku turkkilainen pelasti mut sillä aikaa kun Murat makso taksia. Yllättävää sinäänsä, että olen edelleen kaikissa sielun ja ruumiin voimissa.

Ei menty Nisantasiin kahville, vaan Galatasarayn koulun lähelle Starbucksiin. Kyllä, käveltiin vesisateessa sinne asti, vaikka Starbucks olisi ollut lähempänäkin. Mä en vaan voi mennä enää siihen Starbucksiin, koska näin kerran tytön oksentavan siellä ja sain traumat. Ja mikään muu kahvilahan ei kelpaa, kun Starbucks eli vaihtoehtoja ei kauheasti ollut.

Taksimilla hengaillessa löysin tuliaisia ja kirjoja, jotka olisin halunnut ostaa. Yllätys, Murat sano, että kerkeen ostaa huomennakin, kun mennään Istanbul Cevahir ostoskeskukseen. Arvatkaa vaan oliko siellä sitä kirjaa minkä halusin. Mutta kirjotin niistä joulupukille, eli toivotaan, että Pukki käy Turkissa shoppailemassa mulle kirjat Farewell (Ayse Külin) ja Harem A Journey of Love (Asli Sancar).

Seikkailu Top Kapissa – Istanbul day 1 & 2

Olin ehkä maailman onnellisin tyttö, kun pääsin torstai iltana Istanbuliin ja kentältä kotiin. Muratin äiti oli tehny mulle İmam bayıldıa (voiko sen taivuttaa noin?). Olin yhtä hymyä – toki ihan muutenkin kuin ruuan takia! Tuliaiset otettiin myös vastaan kiitollisena. Herra M tosin kysy ensimmäisenä, että onko glögissä alkoholia. Todennäkösesti M ei ajatellut asiaa yhtään, koska ensinäkin, mä en käytä alkoholia ja toisekseen, mä tiedän, että M:n äiti ei käytä alkoholia. Eli millä todennäköisyydellä olisin saanut jonkun ihme väläyksen ja vienyt pullollisen jotakin alkoholia sisältävää? Siinä olikin miettimistä. Glögihän oli Marlin glögi-tiivistettä, jonka löysin lentokentän Stockmannilta.

Yleensä me nukutaan Istanbulissa aamuisin sataan, mutta nyt olin päättänyt, että aamulla herätään ajoissa ja puuhastetaan jotain, eikä vaan nukuta. Tokihan se ois kivaa vaan löhötä sängyssä ja söpöillä, mutta jotenkin se ois tuntunut päivän hukkaan heittämiseltä. Halusin kuitenkin viettää kunnolla aikaa yhdessä, enkä edes ollu nähny Top Kapıa kunnolla vielä. Voin kertoa, että siitä tuli yllättävä seikkailu. Ensinäkin eksyttiin. Kyllä, mies, joka on asunut Istanbulissa koko elämänsä eksyi matkalla Top Kapiin. Me tiedettään kyllä missä me oltiin, mutta ei tiedetty kuinka päästään pois. Me siis lähdettiin ratikalla Kabatasista ja siellä mä fiksuna tyttönä esitin, että onhan tuolla oma pysäkki Top Kapille. Voin kertoa, että ei kannata kokeilla. Päädyttiin jonnekin keskelle moottoriteitä puistoon. Mulle ei vieläkään ole selvinny miten se liittyi Top Kapiin, koska sieltä ei edes nähnyt Top Kapia. Tottakai sitten päätettiin lähteä takaisin, mutta jee ei mahduttu enää ratikkaan! Ne oli niin täynnä, että ei oikeesti yritetty enää tunkea sinne, eikä sitten jaksattu odottaa enää kolmatta. Vettäkin sitten sato – ihan näin välihuomatuksena. Joten ratkaisuna taksi! Sellasta vaan ei meinannut löytyä. Poukkoiltiin maan alla kaistalta ja moottoritieltä toiselle ja siellä tunnelissa oli jotain kauppiaita, jotka seuras meitä mielenkiinnolla. Oltiin varmaan ainoa viihdyke niiden koko päivässä. Lopulta me sitten saatiin jostain taksi ja todettiin, että oltiin 20 min taksimatkan päässä Top Kapista. No, päästiin perille kuitenkin! M:n puolustukseksi täytyy sanoa, että se kyllä ehdotti pois jäämistä Sultanahmetissa, mutta mä väitin vastaan. Tarinan opetus: Kun menet Top Kapiin raitiovaunulla (tai millä tahansa muulla kulkuneuvolla), jää kyydistä Sultanahmetissa, älä Top Kapissa.

Meidän päivän seikkalut ei toki loppuneet tähän. Top Kapissa päästiin sitten kokemaan jotain todella elokuvamaista! Me ei tiedetty, että me yritettiin maksaa pääsyliput väärennetyllä rahalla ja meidät kiikutettiin lippuluukkujen takahuoneeseen. Ensin mua ei meinattu edes päästää M:n kanssa, mutta kieltäydyin jäämästä yksin. Kaduin kyllä päätöstä aavituksen siinä vaiheessa, kun sinne tuli pipopäinen nahkatakkiäijä, joka vetää taskusta Ameriikan tyyliin poliisin virkamerkin ja esittäytyy poliisiksi (joka ei puhu englantia eli kuvittelin sen esittäytyneen poliisiksi). Ja sitten sen katumuksen jälkeen, tajusin, että pahempaa olisi ollut, että M ois viety jonnekin ja mä oisin odottanu loppupäivän oven takana, että se tulis takasin. Parempi siis oli olla yhdessä, vaikka poliisin edessä. Onneks meille vaan esitettiin tiukkoja kysymyksiä, joita mä en ymmärtänyt ja joihin M vastasi. Lopulta ne teki reikiä siihen rahaan ja päästi meidät pois. Meillä oli siinä vaiheessa jo oikealla rahalla ostetut liput ja saatiin nekin takakautta, mikä oli vähän hassua. M tiivisti tapahtumat lyhyesti sanomalla, että poliisi käski käydä vaihtamassa rahan oikeaan siellä mistä on saatu se ja opetti miten väärennetyn rahan tunnistaa. Ilmeisesti meitä ei siis epäilty mistään.

Top Kapi oli kuitenkin kaiken kaikkiaan hieno nähdä, vaikka mä en vieläkään päässyt haaremia näkemään. Oon siis kerran aikasemminkin käyny Top Kapissa ja sillonkin haarem jäi väliin, ja nyt menin sitä varten – ja taas se oli suljettu! Olisin niin halunnu nähdä Hürremin kodin, mutta onneks sentään pääsin tutustumaan Sülümanin paikkoihin ja vaatteisiin. Ja jos joku ei tiedä mistä puhun, niin tutustukaa Muhteşem Yüzyıliin.

Kuva saalis ei ollut kummonen, mutta jotakin sentään.

Niin kun huomaatte, sää oli mitä mainioin!

Iyi bayramlar!

Meinasin kirjoitella jonkinlaista infopakettia tänään alkaneesta bayramista, mutta kun selailin muita Turkki-aiheisia blogeja, huomasin, että todellakaan ollut ainut samanlaisen ajatuksen kanssa. Jätetään siis väliin, eiköhän tuo ole tullut kaiken kaikkiaan jo selväksi ja niille, joille ei ole, niin voitte vaikka googlettaa.

Mua harmittaa, että meen Istanbuliin just kun bayram on ohi. Olisi ollut kiva päästä fiilikseen mukaan ja nähdä millasta se siellä on. Ei nimittäin ole ollut bayramit kovin ihmeellisiä meillä täällä Suomessa, vaikka toki juhla on jotenkin aina muistettu. Samoin mun kuulema pitäs viettää ramadan Istanbulissa, ilmapiiri on ”jotain ihan erityistä”. Vuosi sitten olin ramadanin Alanyassa, mutta rehellisyyden nimissä ilmapiiriin se vaikutti ainostaa negatiivisesti: kylä oli täynnä kiukkusia ja nälkäisiä ihmisiä, ja sitten mulla oli huono omatunto, kun söin. Että en sitten tiedä miten se olisi ihmeellisempi Istanbulissa. Ramadanin alku oli kyllä erilainen Istanbulissa kun Alanyassa. Iftarin aikaan Sultanahmet oli kovin täynnä odottavia ihmisiä (ja mulla huono omatunto, kun olin jo syönyt) ja  erilaista ruokaa oli toosi paljon hassuissa kojuissa. Ja sitten syötiin sellasta pahaa tikkarin tapasta, mikä valu sormille, jos sitä ei pyörittänyt tarpeeksi usein.

En aikonut mainita mitään teurastamisesta, mutta muistan, että jonain vuonna joku lammas karkas teurastajilta ja ne jahtas sitä ympäri kaupunkia. Noin on varmaan kyllä käynyt tuhat kertaa… joka tapauksessa tää kuva muistutti erehdyttävästi mua tosta tarinasta.

Toki vähän julma ajatus, että lampaat jahtaa lampaita teurastusmielessä, mutta….se on Late Lammas!

Hyvää bayramia!